Hyppää sisältöön
  1. Etusivu
  2. Artikkelit

Anne Nyman: Oikeus omaan elämään kuuluu kaikille

Anne Nyman ikkunan edessä
Anne Nyman

Useimmat meistä voivat hetken mielijohteesta lähteä kauppaan, kahville, harrastukseen tai tapaamaan ystäviä. Emme pidä tätä erityisenä etuoikeutena, vaan osana tavallista elämää.

Entä jos jokainen lähtö pitäisikin suunnitella etukäteen? Entä jos pitäisi miettiä, riittävätkö kuljetusmatkat tai avustajatunnit siihen, mitä haluaisi tehdä? Entä jos oma osallistuminen riippuisi aina siitä, mitä palvelupäätöksessä lukee?

Olen pohtinut uutta vammaispalvelulakia. Olen kuullut monen vammaisen ihmisen olevan huolissaan tulevasta. Uuden vammaispalvelulain siirtymäaika päättyy vuoden 2027 lopussa, ja siihen mennessä kaikille on tehtävä uusi palvelutarpeen arviointi ja uudet päätökset.

Avun hakeminen ei saisi pelottaa

Jos vammaispalvelujen myöntämisen edellytykset eivät täyty, ihminen voidaan ohjata sosiaalihuoltolain mukaisiin palveluihin. Niissä on kuitenkin usein asiakasmaksuja, joita vammaispalvelulain mukaisissa palveluissa ei ole. Siksi ihminen saattaa pohtia, uskaltaako edes pyytää tilanteensa arviointia, jos seurauksena voikin olla nykyisten palveluiden heikentyminen tai kustannusten kasvu.

Kuvitellaan tilanne, jossa henkilöllä on käytettävissään 20 tuntia henkilökohtaista apua viikossa.  Hyvinvointialue voi päättää, että esimerkiksi siivous, pyykinpesu ja osa kauppa-asioinnista järjestetään jatkossa sosiaalihuoltolain perusteella kotihoidon tai kauppapalvelun kautta. Osa aiemmin maksuttomasta henkilökohtaisesta avusta siirtyy maksullisten palvelujen piiriin, ja henkilökohtaisen avun määrä vähenee.

Olen kuullut ihmisten kertovan lykkäävänsä palvelutarpeen arviointia mahdollisimman pitkään juuri tämän pelon vuoksi.

On vakava paikka, jos ihminen kokee avun hakemisen pelottavaksi. Hyvinvointialue on ihmistä varten, ja järjestelmän pitäisi kannustaa ihmisiä hakemaan tarvitsemaansa apua luottavaisin mielin. Avun hakemisen pitäisi lisätä turvallisuuden tunnetta, ei epävarmuutta tulevasta.

Jos osakin avun tarvitsijoista kokee, että palvelutarpeen arvioinnin pyytäminen on riski, meidän pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mistä tuo kokemus syntyy.

Kyse ei ole vain palveluista

Meiltä saattaa unohtua, että vammaispalveluissa ei ole kyse vain palveluista. Kyse on elämästä.

Ajatellaan vaikka tavallista kauppareissua. Saatan joskus lähteä kauppaan katselemaan uutta huulipunaa. Voin vertailla vaihtoehtoja, ihastua uuteen sävyyn tai olla ostamatta mitään.

Jos vammainen ihminen ei saa tarvitsemaansa apua kauppareissulle, hän voi kyllä pyytää jotakuta ostamaan huulipunan puolestaan. Huulipuna saadaan hankittua, mutta kokemus jää kokematta. Kyse ei oikeastaan ole huulipunasta, vaan mahdollisuudesta tehdä omia valintoja.

Sama koskee monia muitakin arjen asioita. Ei ole yhdentekevää, tekeekö ihminen itse ruokaa avustajan tukemana vai tekeekö joku muu ruoan hänen puolestaan. Ei ole yhdentekevää, osallistuuko hän pyykinpesuun, siivoukseen ja muihin arjen askareisiin vai seuraako vierestä, kun joku muu hoitaa ne.

Joku saattaa pitää näitä pieninä asioina, mutta niistähän tavallinen elämä juuri koostuu.

Kysymys ei siis ole vain siitä, tuleeko asia tehdyksi. Olennaisin kysymys on, saako ihminen itse osallistua omaan elämäänsä.

Yhdenvertaisuuden pitää näkyä arjessa

YK:n vammaissopimuksen tavoitteena on turvata vammaisille ihmisille yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan ja elää osana yhteisöä. Kauniit tavoitteet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan niiden on näyttävä ihmisten arjessa.

Kyse ei ole erityisoikeuksista, vaan asioista, joita monet meistä pitävät itsestään selvinä. Mahdollisuudesta tavata ystäviä, harrastaa, osallistua kokouksiin tai lähteä kaupungille silloin, kun itse haluaa. Siksi on pakko kysyä, olemmeko todella niin yhdenvertaisia kuin kuvittelemme.

Tärkein kysymys on lopulta hyvin yksinkertainen: saako ihminen elää omaa elämäänsä?

Meillä jokaisella on tämä yksi ainoa elämä. Mahdollisuus tehdä valintoja, tavata ihmisiä, harrastaa, rakastaa ja rakentaa omannäköistä arkea.

En keksi yhtään hyvää syytä sille, miksi vammaisen ihmisen pitäisi tyytyä vähempään kuin muiden. On huolehdittava siitä, että uuteen vammaispalvelulakiin siirtyminen ei vaaranna kenenkään oikeutta omaan elämään. Vammaispalvelulain tulisi vahvistaa itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta, ei heikentää näitä tai herättää huolta tulevasta

Kirjoittaja on vasemmistoliiton aluevaltuutettu sekä ikääntyneiden ja vammaisten henkilöiden valiokunnan jäsen Pirkanmaan hyvinvointialueella.